Raphael Kellmanin kirjasta Matrix, kabbalan parantava voima. Luvusta kaksi, ei suoraa lainausta, vaan omaa tiivistelmää.

Alussa oli loputon Valo, ääretön puhdas ja rakastava energia. Tuo energia halusi vain antaa, jakaa ja tehdä hyvää, mutta kun koko maailma on pelkkää antamista, kuka ottaa vastaan? Niinpä Valo muovasi astian johon se voi kaataa itseään. Ja nyt yhden voiman sijaan maailmassa olikin kaksi voimaa: halu antaa ja halu vastaanottaa. Astia edustaa halua saada. Se on kuitenkin muodostunut tuosta Valosta. Vähän kuin jääastia, johon kaadetaan vettä, ne ovat vettä molemmat. Jonkin aikaa kaikki oli täydellistä. Valo sai antaa mielin määrin ja astia nautti loputtomasta kyvystään vastaanottaa.

 
Mutta koska astiakin oli pohjimmiltaan valoa, se turhautui. Sekin halusi antaa. Aivan kuin rakastettu lapsi haluaa yllättäen antaa lahjan vanhemmilleen, astiallekaan ei riittänyt enää pelkkä vastaanottaminen. Astia halusi tulla Valon kaltaiseksi. Antajaksi. Pieneksi hetkeksi astia kieltäytyi vastaanottamasta Valoa. Tätä kutsutaan kabbalassa alkuräjähdykseksi. Aineellinen maailma sai alkunsa.

 
Antaja on aina vastaanottajaa suurempi. Antaminen ja saaminen luo tilanteen nimeltä häpeän leipä. Kun syömme leipää joka on ilmaiseksi saatua, ei ansaittua, siihen sisältyy häpeää. Juuri tämän häpeän leivän astia torjui kieltäytymällä. Se halusi nousta korkeammalle tasolle, kokea myös antamisen iloa, eli Luojan kaltaisuutta. Ja niin sen kuului mennäkin.

 
Ihminen saavuttaa korkeammat täyttymyksen tasot matkimalla Luojaansa. Olemalla armollinen, rakastava, uskollinen, antelias. Valo otetaan vastaan tulemalla itsekin Valoksi. Se ei olisi mahdollista ellei tämä Valo olisi astian ydinolemus jo valmiiksi.

 
Meissä kilpailee kaksi luontoa; reaktiivinen ja proaktiivinen. Reaktiivinen luonto pyrkii nopeaan ja lyhytaikaiseen nautintoon, kun taas proaktiivinen puoli kestää hetkellistä epämukavuutta saadakseen suurempaa ja pysyvämpää nautintoa. Elämän haasteiden ja vaikeuksien tarkoitus on saada meidät antamaan periksi reaktiivisille voimille itsessämme. Nuo voimat tekevät meistä heikkoja ja sairaita. Niistä voidaan käyttää koodinimeä saatana, eli vastustaja.

 
Saatana ilmenee "haluna vastaanottaa vain itselleen". Se on itsekästä halua, kuten lapsella joka pitää kaikki karkit itsellään. Ei haluamisessa ole sinänsä mitään väärää. Kasvun tarkoitus onkin laajentaa astiaa, niin että voimme vastaanottaa entistä enemmän Valoa. Mutta laajentaaksemme astiaa, sitä onkin ensin rajoitettava. Tämä on onnen salaisuus.

 
Karkkien hamstraaminen itselle ruokkii reaktiivista luontoa - ahneutta, pelkoa, kateutta ja turvattomuutta. Syntyy maailmankuva että karkkeja on vähän, ne loppuvat hetkellä millä hyvänsä. Jos rohkaistumme jakamaan karkit muiden kanssa, muodostuu todellisuus jossa karkkeja on paljon. Nämä ovat rinnakkaisia todellisuuksia, se mitä ruokimme, vahvistuu. Reaktiivisuus eli pelko, tai proaktiivisuus eli luottamus.

 
Jos rajoitan haluani vastaanottaa vain itselleni, ja ruokin haluani antaa, koen antamisen iloa. Se on syvempi ja voimakkaampi nautinto kuin syödä yksin. Pinnallisesta kokemuksesta tuleekin syvä ja värikäs. Kokemus nimittäin ei riipu karkista vaan siitä kuka syö. Haluan ehkä saada lisää karkkeja että voisin kokea antamisen iloa yhä enemmän. Maistaa vielä syvemmillä tasoilla. Näin on luotu uusi tietoisuus: halu vastaanottaa että voisi antaa. Se on korkeampi tajunnan taso. "Elämänpuutietoisuus". Tällä tasolla vietetty aika lisää terveyttä ja kasvattaa ihmisen pituutta. Antaja kytkeytyy suoraan Alkulähteeseen, Valoon.

 
Sitten on vielä taso, jolla otamme vastaan tuottaaksemme toisille antamisen iloa. Koska antaja on ylempänä kuin saaja, on vastaanottaminen myös palvelus antajalle. Sillä nostetaan toista ylös. Vastaanottamisesta tulee siis antamista. Tällä tasolla häpeän leipä poistuu. Kuvitellaan että olen vieraana köyhässä talossa jossa minua vaaditaan jäämään aterialle. En haluaisi olla vaivaksi, mutta kun näen että talonväki pettyy jos en ota tarjousta vastaan, tuotan heille iloa suostumalla. Sallin itseni nauttia ruuasta, sillä mitä enemmän syön, sen iloisempia he ovat voidessaan antaa. 

 
Lehmä haluaa imettää enemmän kuin vasikka jaksaa imeä, näin toimii myös Valo. Jos olemme tyytymättömiä, vika on aina astian pienuudessa, ei Antajan kitsaudessa.